Meillä on tapana tehdä viikonloppuisin retkiä erilaisiin paikkoihin lähistöllä. Välillä näitä paikkoja on vaikea keksiä ja välillä taas vaikea saada lähtemistä aikaiseksi. Meitä on jo pitkään mielessä kutkutellut käydä katsomassa Laajasalon Kruunuvuoren hylättyjä huviloita ja eräänä syksyn aurinkoisista viikonlopuista (kyllä, sellainenkin oli) saatiin tämä lopulta aikaiseksi.
Joku on joskus sanonut, että näille huviloille ei eksytä vahingossa ja se kyllä kävi selväksi jo heti alkuun. Jotta, huviloille pääsi täytyi auto jättää ihan tavallisen näköiselle omakotitaloalueelle. Ainoana opasteena huviloille toimi tiukasti suljettu puomi ja sen takana häämöttävä polku asbestista varoittavine kyltteineen. Tästä päättelimme suunnan olevan oikea ja tässä vaiheessa myös teki mieli jo kääntyä takaisin ensimmäisen kerran sillä olihan meillä mukana 2kk vanha vauva. Toisen kerran teki mieli kääntyä kun tuntui, että kuljimme vain päättömästi ryteiköstä toiseen näkemättä merkkiäkään ainoastakaan huvilasta. Vaunuilla tänne ei todellakaan ole asiaa, mutta kantorepun kanssa homma toimi. Ja lopulta polun päässä häämötti jotain mikä muistutti huvilaa...
Kyllä vain, muisto menneiden aikojen loistosta oli suoraan edessämme. Paitsi huvilan kauneutta, tuli myös ihmeteltyä sitä, että tässä kyseisessä huvilassa, Villa Hällebonissa, on ilmeisesti asuttu vielä 2012. Sitä oli oikeastaan vaikeampi kuvitella kuin menneiden aikojen loistoa. Koska, oletimme seuraavien huviloiden olevan aivan nurkan takana jatkoimme kulkuamme toiveikkaasti eteenpäin.
Muutama palanut raunio ja vaikea kulkuista maastoa. Kulkemista kauniissa merenrantamaisemissa. Ei huviloita. Pientä epätoivoa ilmassa ja vauvallakin vähän nälkä. Päätimme siis jäädä pitämään evästaukoa mitä kauneimmissa maisemissa.
Suojaisilla kalliolla kelpasi kyllä katsella maisemia, juoda kahvia ja syöttää vauvaa. Tässä paikassa ja näissä maisemissa vauvaa imettäessä tuntui todella vahvasti, että tässä ja nyt minulla on kaikki. Harvoin tuntee mielen olevan niin tyyni ja sulassa sovussa ympäristön kanssa. Jäimmekin hyväksi toviksi kalliolle ihastelemaan Helsinkiä, luontoa ja ehkä eniten meidän niin ihanaa tyttöä. Koska, ilta alkoi kuitenkin hiipimään, täytyi matkaa jatkaa. Niin lähellä kuin kaupungin siluetti olikin niin valot sieltä tuskin jaksoivat polkuja valaista.
Mitään ei kuitenkaan enää löytynyt. Vain lisää entisiä huviloiden paikkoja ja muutama muu kadonneiden huviloiden metsästäjä. Pienen selvityksen jälkeen (mikä toki olisi kannattanut tehdä hieman aikaisemmin) selvisi ettei enempää löydettävää ole. Kaikki muut huvilat ovat jo poltettu, tuhottu tai vain ränsistyneet pois. Silti käynti näissä maisemissa kannatti eikä missään nimessä ollut pettymys. Vanha huvila-ajan henki oli vielä aistittavissa ja mikä uskomaton rauha näin lähellä kaupunkia. Ja ne maisemat merelle. Meidän pikkuinen Rosa 2KK nyt tuskin vielä osasi tälle elämykselle arvoa antaa, mutta ehkä äidin ja isän levänneet hermot tuovat hänellekin iloa. Uskoisin, että hieman isommille lapsille sen sijaan tämä paikka olisi elämys ja seikkailu.. Sikäli kuin paikkaa nyt vain ei heti rakennettaisi.
Joku on joskus sanonut, että näille huviloille ei eksytä vahingossa ja se kyllä kävi selväksi jo heti alkuun. Jotta, huviloille pääsi täytyi auto jättää ihan tavallisen näköiselle omakotitaloalueelle. Ainoana opasteena huviloille toimi tiukasti suljettu puomi ja sen takana häämöttävä polku asbestista varoittavine kyltteineen. Tästä päättelimme suunnan olevan oikea ja tässä vaiheessa myös teki mieli jo kääntyä takaisin ensimmäisen kerran sillä olihan meillä mukana 2kk vanha vauva. Toisen kerran teki mieli kääntyä kun tuntui, että kuljimme vain päättömästi ryteiköstä toiseen näkemättä merkkiäkään ainoastakaan huvilasta. Vaunuilla tänne ei todellakaan ole asiaa, mutta kantorepun kanssa homma toimi. Ja lopulta polun päässä häämötti jotain mikä muistutti huvilaa...
Kyllä vain, muisto menneiden aikojen loistosta oli suoraan edessämme. Paitsi huvilan kauneutta, tuli myös ihmeteltyä sitä, että tässä kyseisessä huvilassa, Villa Hällebonissa, on ilmeisesti asuttu vielä 2012. Sitä oli oikeastaan vaikeampi kuvitella kuin menneiden aikojen loistoa. Koska, oletimme seuraavien huviloiden olevan aivan nurkan takana jatkoimme kulkuamme toiveikkaasti eteenpäin.
Muutama palanut raunio ja vaikea kulkuista maastoa. Kulkemista kauniissa merenrantamaisemissa. Ei huviloita. Pientä epätoivoa ilmassa ja vauvallakin vähän nälkä. Päätimme siis jäädä pitämään evästaukoa mitä kauneimmissa maisemissa.
Suojaisilla kalliolla kelpasi kyllä katsella maisemia, juoda kahvia ja syöttää vauvaa. Tässä paikassa ja näissä maisemissa vauvaa imettäessä tuntui todella vahvasti, että tässä ja nyt minulla on kaikki. Harvoin tuntee mielen olevan niin tyyni ja sulassa sovussa ympäristön kanssa. Jäimmekin hyväksi toviksi kalliolle ihastelemaan Helsinkiä, luontoa ja ehkä eniten meidän niin ihanaa tyttöä. Koska, ilta alkoi kuitenkin hiipimään, täytyi matkaa jatkaa. Niin lähellä kuin kaupungin siluetti olikin niin valot sieltä tuskin jaksoivat polkuja valaista.
Mitään ei kuitenkaan enää löytynyt. Vain lisää entisiä huviloiden paikkoja ja muutama muu kadonneiden huviloiden metsästäjä. Pienen selvityksen jälkeen (mikä toki olisi kannattanut tehdä hieman aikaisemmin) selvisi ettei enempää löydettävää ole. Kaikki muut huvilat ovat jo poltettu, tuhottu tai vain ränsistyneet pois. Silti käynti näissä maisemissa kannatti eikä missään nimessä ollut pettymys. Vanha huvila-ajan henki oli vielä aistittavissa ja mikä uskomaton rauha näin lähellä kaupunkia. Ja ne maisemat merelle. Meidän pikkuinen Rosa 2KK nyt tuskin vielä osasi tälle elämykselle arvoa antaa, mutta ehkä äidin ja isän levänneet hermot tuovat hänellekin iloa. Uskoisin, että hieman isommille lapsille sen sijaan tämä paikka olisi elämys ja seikkailu.. Sikäli kuin paikkaa nyt vain ei heti rakennettaisi.
Kommentit
Lähetä kommentti