Mitä meille kuuluu?

Retkiä ruskassa, sateisen harmaita päiviä kotona. Tyytyväinen vauva, rauhaton vauva. Onnellinen, mutta väsynyt äiti. Neljä kuukautta pienen tytön kanssa kotiäitiyttä on opettanut paljon, mutta ennen kaikkea sen, että koskaan ei voi tietää mitä seuraava päivä -saatika yö tuo tullessaan. Kun luulet, että nyt meillä nukutaan jo lähes täysipitkiä yöunia niin seuraava viikko tuokin tullessaan repaleisimmat yöt mitä neljään kuukauteen on nähty. Tai se päivärytmi... se löytyy, muuttuu tai katoaa yhtä nopesti kuin ilmestyi. Siskon kanssa joskus puhuimmekin, että arki pienen lapsen kanssa on kuin todennäköisyys laskentaa. Millä todennäköisyydellä mihinkin aikaa nukutaan, milloin ollaan tyytyväisiä, milloin kiukuttaa. Jokatapauksessa vauva on ottanut luulot pois siitä, että tulevia päiviä voisi jotenkin ennakoida,

Viimekuukausi oli pian neljä kuukautta vanhalle Rosalle yhtä mullistava kuin varmasti tulevatkin
kuukaudet tulevat olemaan. Hän on oppinut kääntymään vatsalleen ja tarttumaan esineisiin. Vastasyntyneen uneliaisuus ja elämä syömisen ja nukkumisen ympärillä on todellakin mennyttä - maailmaa täytyy seurata, sitä täytyy maistella ja sitä täytyy tunnustella. Omat kädet ovat lähes ehtymätön kiinnostuksen kohde. Tietenkään innokas tutkija ei kertakaikkiaan kykene nukkumaan öisin, jotain olennaistahan voisi jäädä oppimatta. Täytyy myöntää, että vähät yöunet etenkin aamuyöstä hitusen käyvät välillä voimille, mutta olen mitä kiitollisin siitä, että meillä ei öisin huudeta vaan yritetään ihan vauvankin toimesta todella nukkua. Innokas käsien heiluttaja ja höpöttäjä rauhoittuu rinnalle, mutta tätä apua juuri tässä vaiheessa tarvitaan hyvinkin useasti..

Siinä missä ennen itse koin olevani Rosalle se kaikista tärkein ihminen on hän elämäänsä nyt selvästi astunut uusi tähti -isä. Isä saa ne leveimmät hymyt ja makeimmat naurut. Isän kanssa kylvetään, riehutaan ja hassutellaan. Isän kainaloon on myös ihana nukahataa  päiväunille. Itse koen välillä olevani lähinnä huoltotiimi; minulta saa ruokaa, puhtautta ja unikaverin. Vielä en ole suurempaa mustasukkaisuutta tuntenut, mutta toki uuteen tilanteeseen tottuminen vie aikansa... Ja kun siihen tottuu onkin uusi vaihe todennäköisesti edessä.

Kaikenkaikkiaan lokakuu on ollut  mukavaa aikaa. Pimeys ei ole vielä tehnyt totaalista valtaustaan ja näin äitiyslomalla pystyy nauttimaan aurinkoisista päivistä todenteolla.  Vuosi sitten olinkin tähän aikaan töissä ja töistä kotiin palatessa oli usein jo pimeää. Vuosi sitten tähän aikaan olin myös aivan todella väsynyt ja pian siitä myös todella huonovointinen...  Pian siitä selvisi, että väsymykselle ja huonovointisuudelle löytyi paljon positiivisempi syy kuin pimeys.. Rosa oli matkalla maailmaan :) Siihen kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteeseen on hyvä palata aina silloin kun meinaa vähän väsyttää. Toivottavasti myös siellä teillä on pysytty edes jotakuinkin virkeinä hitaasti hiipivästä harmaudesta huolimatta.

Rauhallista pyhäinpäivää kaikille toivottaen Maarit