Vähän aikaa sitten tullut äidiks
mä työntelin vaunuja pitkin puistoo.
Kaikki uutta, kaikki muuttui, kaikki.
Yhtä onnee ja yhtä ihmettelyy,
et kuinkas tässä näin.
[...]
Mä ihmettelin itsekin,
mun piti olla äiti maidontuoksuinen
ja siinä tykkäsinkin olla.
Mut tää kummallinen mielenlaatu
aina pitäis olla muualla kuin on.
Tämä läsnäolottomuus.
[...]
Oispa mukavaa ottaa hatsit ja antaa maailman hetken pyörii.
Antaa puikot muille ja fiilistellä vaan.
Oispa mukavaa ottaa hatsit ja maata selällään kalliolla.
Ei paimentaa ketään, ei varoa, ei hoitaa, olla yksin vaan.
Antaa tuulen hiuksiani hiljaa hulmuttaa.
- Hatsit, Laura Sippola -
Vauva-arkea on takana nyt vuosi ja kuukausi siihen päälle. Ihanaa, ihmeellistä aikaa. Mutta ei puhuta nyt siitä - puhutaan siitä toisesta puolesta.
Siitä, kun en ole ylpeä miten äitinä käyttäydyn, kun tukiverkko pettää, kun tunnen yksinäisyyttä, kun haluaisin olla yksin.
En ole aina ylpeä siitä, miten äitinä toimin. Kuinka huonoksi tunnen itseni vauvan tipahtaessa sängyltä. Tai kun keitän kattilassa puuroa, vauva kitisee ja kärttyisenä hoen mantraa "äiti ei nyt jaksa, nyt hiljaa, äiti ei nyt ehdi". Aina ei ihan oikeasti jaksa, mutta myös silloin pitäisi olla sen verran järki mukana, että hoitaisi asian toisella tapaa kuin ääntä korottamalla.
Tukiverkko pettää. Tai siltä minusta kerran, kaksi on tuntunut. Saimme mieheni kanssa kuulla, kuinka olemme tehneet vääriä valintoja. Tunsin surua siitä, jos ja kun olimme toisia loukanneet. Samalla tunsin surua siitä, kuinka he puuttuivat asioihimme. En tiedä mitään pahempaa kuin läheisten kanssa riitely. Hormonien jyllätessä riidat tuntuvat vielä triplasti pahemmilta.
Yksinäisyys. Muistan, kun blogimme toinen kirjoittaja, rakas Maarit-siskoni, sanoi esikoisen saatuaan, ettei ole koskaan tuntenut samanlaista yksinäisyyttä kuin vauvan synnyttyä - tai jotain sinnepäin. Nyt ymmärrän, mistä hän puhui. Jos on ollut kavereita, osa kaikkoaa. Jos ei, yksinäisyys korostuu entisestään. Ollessasi vauvan kanssa kahdestaan kotona yksinäisyys konkretisoituu: Ei ole ihmistä, kenet kahville kutsuisi tai kenen kanssa lähtisi vaunuilemaan. Samalla mielen möröt huutelevat, että kaikilla muilla kyllä on. Katsot instasta toisten lataamia kuvia vauvatreffeistä.
Oma aika. Se kuuluisa oma-aika. Vauvavuoteen sisältyi yksi kampaajakäynti ja pyöreä nolla salikäyntejä. Olen kysynyt itseltäni jälkikäteen: Kun puoliso hoiti vauvaa, olisinko joskus voinut tehdä muutakin kuin pestä pyykkiä tai siivota keittiötä. Nykyään minut valtaa silloin tällöin vapauden kaipuu. Vastustan huumeiden käyttöä, mutta samaistun Laura Sippolan Hatsit-laulun sanomaan (olen muuten suuri Lauran fani!). Joskus tekisi mieli vain lähteä ovesta ulos kenellekään mitään sanomatta, kävellä vailla suuntaa, pysähtyä hetkeksi ilman mitään kiirettä puiston penkille ja pistää kuulokkeet korville ja volat täysille. Olla vapaa velvoitteista.
Rakkaat lukijat, älkää olko huolissanne. Ylläolevassa kirjoituksessa vedettiin vähän suurella pensselillä. Perus fiilikseni on positiivinen. Hatunnosto sille, kuka ei edellä olevaan lainkaan samaistu. Ja hei, ennen kuin laitatte Lauralle vihapostia, miten se laulu loppuikaan... Hän jättää laulussaan hatsit ottamatta ja toteaa,
"mulla vaunuissa tuhisi pieni ja vauvan huumaavaa tuoksua haistelin. Sitä ostaa ei voi mistään."
- Tiina
mä työntelin vaunuja pitkin puistoo.
Kaikki uutta, kaikki muuttui, kaikki.
Yhtä onnee ja yhtä ihmettelyy,
et kuinkas tässä näin.
[...]
Mä ihmettelin itsekin,
mun piti olla äiti maidontuoksuinen
ja siinä tykkäsinkin olla.
Mut tää kummallinen mielenlaatu
aina pitäis olla muualla kuin on.
Tämä läsnäolottomuus.
[...]
Antaa puikot muille ja fiilistellä vaan.
Oispa mukavaa ottaa hatsit ja maata selällään kalliolla.
Ei paimentaa ketään, ei varoa, ei hoitaa, olla yksin vaan.
Antaa tuulen hiuksiani hiljaa hulmuttaa.
- Hatsit, Laura Sippola -
Vauva-arkea on takana nyt vuosi ja kuukausi siihen päälle. Ihanaa, ihmeellistä aikaa. Mutta ei puhuta nyt siitä - puhutaan siitä toisesta puolesta.
Siitä, kun en ole ylpeä miten äitinä käyttäydyn, kun tukiverkko pettää, kun tunnen yksinäisyyttä, kun haluaisin olla yksin.
En ole aina ylpeä siitä, miten äitinä toimin. Kuinka huonoksi tunnen itseni vauvan tipahtaessa sängyltä. Tai kun keitän kattilassa puuroa, vauva kitisee ja kärttyisenä hoen mantraa "äiti ei nyt jaksa, nyt hiljaa, äiti ei nyt ehdi". Aina ei ihan oikeasti jaksa, mutta myös silloin pitäisi olla sen verran järki mukana, että hoitaisi asian toisella tapaa kuin ääntä korottamalla.
Tukiverkko pettää. Tai siltä minusta kerran, kaksi on tuntunut. Saimme mieheni kanssa kuulla, kuinka olemme tehneet vääriä valintoja. Tunsin surua siitä, jos ja kun olimme toisia loukanneet. Samalla tunsin surua siitä, kuinka he puuttuivat asioihimme. En tiedä mitään pahempaa kuin läheisten kanssa riitely. Hormonien jyllätessä riidat tuntuvat vielä triplasti pahemmilta.
Yksinäisyys. Muistan, kun blogimme toinen kirjoittaja, rakas Maarit-siskoni, sanoi esikoisen saatuaan, ettei ole koskaan tuntenut samanlaista yksinäisyyttä kuin vauvan synnyttyä - tai jotain sinnepäin. Nyt ymmärrän, mistä hän puhui. Jos on ollut kavereita, osa kaikkoaa. Jos ei, yksinäisyys korostuu entisestään. Ollessasi vauvan kanssa kahdestaan kotona yksinäisyys konkretisoituu: Ei ole ihmistä, kenet kahville kutsuisi tai kenen kanssa lähtisi vaunuilemaan. Samalla mielen möröt huutelevat, että kaikilla muilla kyllä on. Katsot instasta toisten lataamia kuvia vauvatreffeistä.
Oma aika. Se kuuluisa oma-aika. Vauvavuoteen sisältyi yksi kampaajakäynti ja pyöreä nolla salikäyntejä. Olen kysynyt itseltäni jälkikäteen: Kun puoliso hoiti vauvaa, olisinko joskus voinut tehdä muutakin kuin pestä pyykkiä tai siivota keittiötä. Nykyään minut valtaa silloin tällöin vapauden kaipuu. Vastustan huumeiden käyttöä, mutta samaistun Laura Sippolan Hatsit-laulun sanomaan (olen muuten suuri Lauran fani!). Joskus tekisi mieli vain lähteä ovesta ulos kenellekään mitään sanomatta, kävellä vailla suuntaa, pysähtyä hetkeksi ilman mitään kiirettä puiston penkille ja pistää kuulokkeet korville ja volat täysille. Olla vapaa velvoitteista.
Rakkaat lukijat, älkää olko huolissanne. Ylläolevassa kirjoituksessa vedettiin vähän suurella pensselillä. Perus fiilikseni on positiivinen. Hatunnosto sille, kuka ei edellä olevaan lainkaan samaistu. Ja hei, ennen kuin laitatte Lauralle vihapostia, miten se laulu loppuikaan... Hän jättää laulussaan hatsit ottamatta ja toteaa,
"mulla vaunuissa tuhisi pieni ja vauvan huumaavaa tuoksua haistelin. Sitä ostaa ei voi mistään."
- Tiina
Kommentit
Lähetä kommentti