"Äiti, joka ylenmäärin alttiisti rientää lapsen luo saa kirkuvimman lapsen... " olenko minä Se äiti?

.
"On hyvä tietää, että kaikki terveet lapset 6-7 kuukauden iässä itkevät lähes 4/5 siitä ajasta, minkä valvovat, Äiti, joka ylenmäärin alttiisti rientää lapsen luo sen jokaisesta itkusta, kehittää itselleen kirkuvimmat lapset." 

Mummini alleviivama lause teoksesta Lapsen maailmaa ja henkistä kehitystä vuodelta 1945

Kateellisenä olen seurannut miten Rosa isänsä kanssa istuu lattialla katselemassa kun tämä tekee kotitöitä tai miten he vain yhdessä loikoilevat lattialla Rosan tutkiessa lelujaan. Molemmat rauhallisina ja täysin tyytyväisinä. Kun minä tulen paikalle alkaa itku välittömästi ja se loppuu vasta sylissä. Mikään muu ei kelpaa. Ja se ärsyttää, ihan vähäsen.



Joskus on päiviä sellaisia päiviä, että kun Rosa vain näkee minut hän tahtoo syliin, mikään  ei kelpaa. Ja koska minä en halua häntä itkettää otan hänet syliin. Tietysti (emmehän elä enää vuotta 1945). Sitten kävellään ja katsellaan juttuja. Se on ihan mukavaa aikansa, sitten me molemmat kyllästytään, mutta lattia ei käy, kävelyttuoli ei käy, syöttötuoli ei käy... kantoreppukävisi, mutta se lensi meiltä risteilyllä ikävien sattumuksien kautta mereen ja sen sattumuksen jälkeen tähän "ongelmaan" havahduinkin. Juttu kun on niin, että en kerta kaikkiaan jaksa montaa tuntia vain näyttää leluja ja kantaa Rosaa edes ja takas. Alan ärtyisäksi kun en saa tehtyä mitään ja sitten Rosakin alkaa ärtyisäksi ja lopulta ollaan molemmat ärtyisiä.

Sen myöntäminen, että ärsyttää on ollut vaikeaa. Tämähän on elämäni parasta aikaa, vauva on vain kerran pieni ja saan olla kotona ja kaikkea kivaa.. ja se kaikki ON kivaa, ihanaa ja antoisaa, mutta myös juuri nyt ihan hitusen tylsää ja tylsää juuri siksi, että vain syli kelpaa.




Mikä sitten avuksi? Se, että lähdetään ulos, mennään kerhoon, tehdään muita juttuja.. ja ennen muuta ja ennen kaikkea sen tosiasian toteminen ja hyväksyminen, että lapset ovat ja saavat olla erilaisia. Sen asian toteaminen ja tunnustaminen, että äidit ovat erilaisia. Jos, minä omalla toiminnallani äitinä olen hankkinut itselleni sen kirkuvimman lapsen, niin olkoon sitten niin. Mieluummin tosin ajattelisin, ettei hän ole kirkuvin vaan eloisa, utelias ja energinen pikkuneiti, jolla on ehkä hieman lyhyempi napanuora äitiin kuin joillain toisilla.  Jokaisella on omat vahvuudet ja kannattaa ilman muuta keskittyä omiin vahvuuksiin eikä niihin heikkouksiin.


Terveisin lattiaelämään jo paremmin sopeutunut Maarit


Ps. Tämä postaus sai odottaa hetken julkaisuaan ja sinä aikana (juuri kun neuvolastakin oltiin hieman huolestuttu siitä kun Rosa ei suostu itse liikkumaan) meidän pikkuinen lopulta päätti kuin päättikin ruveta konttamaan ja samoin tein nousikin ylös ja lähti kävelemään tukia pitkin. Ryömimistä hän ei koskaan vaivautunut opettelemaan, ei vain tainnut olla mieluista. Joten se mikä auttoi vielä paremmin kuin mikään muu oli aika. Nyt meillä mennään ja kovaa. Halusin silti julkaista vielä tämän, koska se muisto siitä miten välillä tuskastutti on edelleen elävänä mielessä..  Seuraavaksi sitten tuoreempia kuulumisia. Lattiaelämälle kiitos ja näkemiin.






Kommentit